”Sitten kun pojat muuttavat pois kotoa, me otamme koiran.”
Näin oli aikanaan tuumannut Erja Särkilä aviomiehelleen Esalle. Kuitenkin tuolloin teini-ikäiset lapset Sami ja Lasse ihmettelivät, miksei koiraa voi ottaa heti, ja näin perheeseen tuli ensimmäinen parsonrusselinterrieri.
Rotua miettiessä Erjan koira-allergia vaikutti siihen, että kaikki sileäkarvaiset tai pitkäkarvaiset rodut karsiutuivat pois. Vaikka parsonrusselinterrierit, tutummin parsonit, eivät ole suoranaisesti tunnettuja allergiakoirina – toisin kuin esimerkiksi bichon frisé – rotu kuitenkin viehätti Särkilöitä. Päätöstä puolsi myös se, ettei rotua ole ylijalostettu, ja sillä on terriereille ominaista luonnetta.
Pientä haastetta toi löytää kasvattaja. Vielä parikymmentä vuotta sitten rotu oli Suomessa harvinainen, ja oli tavallista että pentujen teettämistä varten toinen koira tuotiin ulkomailta.
”Aivan vahingossa päädyimme Tallitontun kenneliin, joka oli ensimmäisiä täällä”, muistelee Erja.
”Nykyään kasvattajia on huomattavasti enemmän ja koko Suomen alueella”, täydentää Esa. "Tuohon aikaan niitä oli vain Etelä-Suomessa."
Koirakaverille kaveri
Tallitontun kennelin perustaja Anja Karlsson onkin tuttu nimi rodun omistajien keskuudessa. Pennun ottaminen ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu, vaan koko perheen, myös lasten, piti käydä ensin paikan päällä näytillä. Kun Karlsson antoi hyväksynnän, pääsivät Särkilät katsomaan pentuja.
Erja hymyilee muistellessaan, miten Topi, Tallitontun Onslow, valikoitui: ”Heillä oli makuuhuone muutettu pentuhuoneeksi, missä oli iso häkki. Muut pennut tajusivat tulla ovesta, mutta Topi yritti seinän läpi. Se oli jotenkin niin hellyttävä.”
Neljä vuotta myöhemmin perheeseen tuli toinen parsoni, Kinapak Pen Jarlath, ”Tepa”.
”Etenkin reissussa koiraihmisten kanssa juttelee ja tutustuu ihan eri tavalla.”
Esa ja Erja ovatkin viettäneet pitemmän aikaa karavaanielämää, ja perheen lemmikit ovat käyneet niin Kroatiassa, Italiassa kuin useissa muissa Euroopan maissa. Myös Suomen luonnonpuistot ja leirintäalueet ovat porukalle tuttuja etenkin parin viime vuoden ajalta koronan rajoittaessa ulkomaanmatkailua.
Särkilät kertovat, että joka koiran myötä on oppinut aina uutta, mutta yllättävintä ja vaikeinta oli luopumisen tuska. Topin ja Tepan hautapaikat ovat vierekkäin omakotitalon pihassa.
Uusin perheenjäsen
Nykyään perhettä ilostuttaa Tairngiren Tom Mix ”Arttu”.
Esa miettii perheen koirien erilaisuutta: Topi oli seurallinen, mutta selvästi etäisin. Tepa rakasti tulla syliin, kuten Arttukin. Kaksi ensimmäistä koiraa eivät juuri haukkuneet, kun taas Artulla on vahva vartiointivietti, ja talossa kyllä kaikki kuulevat, kun pihaan tulee auto tai ikkunasta näkyy fasaani.
”Mutta ei näistä luopuisi, ei, vaikka välillä sanonkin, että teen sinusta kintaat”, Erja tuumaa Artulle rapsuttaen tämän turkkia.
Credits:
Maria Nikkilä (kaikki kuvat)