Alus kuuluu komentooni
Ystävälläni Martilla oli tapana vuokrata purjevene kerran kesässä ja tehdä viikon reissu merellä. Kahdesti sain kutsun gastiksi eli miehistöksi, pääasiallisena vastuualueenani ruuanlaitto.
Jälkimmäisellä veneretkellä kävimme Maarianhaminassa. Paluumatkan viimeinen pysähdys oli Nauvossa, jonne saavuimme illansuussa. Ruokailun ja lyhyen ympäristötiedustelun jälkeen astuimme satamaravintolaan ja osuimme samaan pöytään paikallisen kulttuuritoimihenkilön kanssa. Keskustelu virisi klassisesta musiikista, joka on Martin suuri intohimo. Pöytätoverimme taas oli ollut järjestämässä Korsholman musiikkijuhlia.
Ilta sujui rattoisasti, etenkin kun siirryimme oluesta paikallisen tislaamon tuotteeseen. Itse rupesin hillitsemään ottamista, kun huomasin säveltäjä Alfred Schnittken nimen lausumisen vaativan ankaraa keskittymistä.
Aamulla heräsin kohtuullisen virkeänä valmiina jatkamaan matkaa. Martti kömpi kajuutasta pari tuntia myöhemmin ja loivensi oloaan keskioluella. Aloin huolestua, koska samana iltana piti vielä olla kotona, mutta kippari ei ollut puhalluskunnossa.
Iltapäivän puolella irrotimme veneen. Martti päätti, että minun olisi parempi ohjata alus satamasta avarammille vesille. Hieman hermostuneena sompailin parikymmenmetristä venettä, vaikka etenimme konevoimalla, eikä tehtävä ollut vaativa. Silti olin helpottunut saadessani vähän ennen Turkua luovuttaa päällikkyyden takaisin Martille.
Heikki Pettinen
Lipputervehdys
Kun olin jossain kymmenen ikävuoden korvilla, isäni teki minulle lautan. Se oli noin pari metriä pitkä ja metrin leveä hyvin matala puulaatikko, jonka pitivät pinnalla styroksilevyt.
Lautan oma vesistö oli Kovesjoki, jonka vedenkorkeus harvassa kohdassa yltää yli polven. Kesäasuntomme rantasaunan kohdalle oli kuitenkin ruopattu pieni uimalammikko. Siinä oli sen verran syvää, että lauttaa pystyi sauvomaan lyhyen pätkän sinne tänne.
Matala joki kelpasi lapsena kuitenkin hyvin seilauspaikaksi. Lautta kantoi muutaman keskenkasvuisen – tai vaihtoehtoisesti aikuisen miehen.
Meillä oli useana vuonna juhannusvieraana ystäväperhe, jossa oli samanikäinen tyttö kuin minä ja muutamaa vuotta nuorempi poika. Me lapset olimme hyvät ystävät, ja samoin vanhempamme keskenään.
Yöttömän yön juhlaa vietettiin saunarannassa. Kaikenikäisille maistuivat grillipihvit. Lapset joivat limua ja aikuiset jotain muutakin. Näin ilta sujui myös tämän lauttatapauksen aikaan.
Muutaman olusen jälkeen ystäväni isä Sakari halusi kokeilla lauttaani. Hän hyppäsi kannelle ja sauvoi reteästi keskelle jokea.
Aikuinen lautturi oli ohjelmanumero jo sinänsä, mutta varsinainen riemu repesi hetken kuluttua.
Humoristina tunnettu Sakari päätti hauskuuttaa porukkaa. Hän virnisti, vetäisi uimahousut alas polviin ja saman tien ylös ja kajautti:
– Lipputervehdys!
Vikkelä vilautus nauratti muita, mutta ei tippaakaan Sakarin vaimoa. En tiedä, saiko miesparka myöhemmin huutia sopimattomasta liputtamisestaan. Tempaus ei kuitenkaan toistunut seuraavina juhannuksina.
Niina Kivioja
Läheltä piti
Ojennan käteni suoraksi. Ne ulottuvat juuri ja juuri pinnan yläpuolelle, vaikka varvistan. Pohja tuntuu viertävän vauhdilla alaspäin.
Annoin pikkuveljelleni hetki sitten kellukkeeni, vaikken itsekään osaa uida. Veljen uimavarusteet jäivät mökille lähtiessämme iltauinnille.
Päivä oli ollut helteinen. On jo myöhä. Aurinko oli laskemassa eikä osunut enää rantaan, kun ajoimme tänne.
Minulla oli kova kiire veteen. En muista, millainen pohja uimarannassa oli. Jos se olisi ollut kivinen, olisin tuskin loikkinut vedessä niin kovalla vauhdilla.
Muutama ponkaisu ja olin aivan liian syvällä päästäkseni rantaan takaisin.
Äiti ja isä huomasivat hätäni ja vetivät minut pinnalle. Tuossa äkkisyvässä rannassa ei sen koommin käyty.
Mari Kallio
Savuista vettä
Kymmenisen vuotta sitten teimme ystäväni kanssa matkan Liverpooliin jalkapalloa katsomaan. Yhtenä reissun iltana, palattuamme kaupunkikerrokselta, päätimme poiketa ”vielä yksillä” hotellimme ravintolassa. Marssin baaritiskille ja tilasin lasin viskiä.
Baarimikkona toiminut nuori neito kysyi, haluaisinko viskin mukaan vettä. Koska tiesin kyseisen merkin olevan maultaan suhteellisen tuhtia tavaraa ajattelin että lasillinen vettä oheen olisi ihan paikallaan. Vastasin siis myöntävästi.
Kaikki alkoi lupaavasti. Baarimikko otti viskipullon tottuneesti käteensä ja kaatoi lasiin vaaditut neljä senttilitraa. Sen jälkeen hämmästykseni oli kuitenkin melkoinen, kun hän vei saman lasin vesihanan alle ja alkoi korottaa siihen vettä suoraan hanasta. Vieläpä hyvin vuolaalla tahdilla.
Jälkikäteen ajateltuna veden tulon olisi varmaan voinut pysäyttää asiasta mainitsemalla, mutta tilanne oli niin surrealistinen, etten saanut sanaa suustani. Niinpä astelin kohti pöytää kädessäni piripinnassa oleva viskilasi, joka läheltä haistellessa tuoksui vielä kaukaisen savuiselta, ja maistui hennon turpeiselta vedeltä. En sentään läikyttänyt.
Kaverini kanssa aloimme hyräillä Deep Purplen klassikkoa Smoke on the Water.
Jussi Rantala
Luonnonvesien maisteri
Monty Pythonin Four Yorkshiremen (Neljä miestä Yorkshirestä) -klassikkosketsissä nelikko kilpailee entisten aikojen vaatimattomilla ja vaikeilla oloilla. Iltapäivätee juotiin rullatusta sanomalehdestä, eikä siinä ollut maitoa, sokeria tai edes teetä. Kun yksi asui huoneessa, jossa ei ollut huonekaluja ja puolta lattiaa, niin toinen eli soralla katetussa kuopassa ja kolmas kertoi, että heidät häädettiin kuopasta asumaan järveen.
Oma Yorkshire-kokemukseni liittyy niin ikään järveen. Uimakouluja järjestettiin Kihniössä vielä 1990-luvun lopulla luonnonvesissä – ei mitään hienoja reissuja uimahalleihin siis. Olin oppinut uimaan vuosia aiemmin, mutta osallistuin Korhosjärven Aitolahdessa pidettyyn uimakouluun uimamaisterin tittelin kiilto silmissäni.
Tekniikoissa piti joko kyetä uimaan lyhyempi matka tarpeeksi nopeasti tai suorittaa tekniikka pidempänä matkauintina. Käytännössä uin kaikki tekniikat kahteen kertaan: ensin kelloa vastaan liian hitaasti ja sitten matkauinnin.
Aitolahden laiturin päässä oli kaksikerroksinen hyppytorni, joka on sittemmin purettu. Hyvin luultavasti siksi, että jo ysärillä se oli kenossa. Tarpeeksi korkeaa hyppyä varten piti kivuta vinolle kakkosen kaiteelle, mikä oli hankalampi homma kuin itse hyppääminen.
"Suosikkini" oli syvyyssukellus, jossa piti hakea pohjasta esineitä. No, koska tämän alueen järvet eivät ole tunnettuja kirkasvetisyydestään, oli esineet pakattu valkoisiin muovipusseihin, jotta ne näkisi helpommin. Muuten hyvä idea, mutta pussit vajosivat mutapohjaan.
Onnistuin silti uimaan itseni maisteriksi. Päätöstilaisuudessa saatu muovinen laakeriseppele on ollut aikuisenakin kerran päässä opiskeluaikojen pöytäjuhlassa, jossa oli päähine-teema.
Laura Jokisalo
Kirkkoveneellä aamuvarhain merelle
Olen kokeillut kirkkovenesoutua yhden kerran. Tämä tapahtui vuosia sitten Kustavissa Volter Kilpi -kirjallisuusviikon yhteydessä.
Osallistuimme kaveriporukalla teemapäiville, ja sain muut houkuteltua myös vanhanajan kirkonmenoihin. Pyhäaamun kirkkomatka taivallettiin tietenkin kirkkoveneellä. Ilmoittauduimme mukaan hyvissä ajoin keväällä, jotta varmasti mahdumme mukaan.
Soutuun oli sitten aikanaan herätys sunnuntaiaamuna kello 5. Autoilla lossille ja kohti pihapiiriä, josta niittyjen ohi patikoimme parin kilometrin matkan rantaan. Jo aamulla oli 25 asteen helle.
Kirkkoveneessä meitä oli vain muutama. Itse asiassa osallistujia oli niin vähän, että kylältä olivat keränneet väkeä, jotta ison puupaatin sai vesille.
Edessäni istui kaksi nuorta, joilla tekniikka oli tyystin kadoksissa. Kummankin airot roiskivat jokaisella vedolla takanaistujat märiksi. Tämä välillä meinasi kiristää hermoja.
Kirkkovene oli iso, soutajia vähän, helle kova ja matka ainakin tuntui pitkältä. Meidän nelihenkisellä porukallamme oli omaa kivaa, mutta kanssamatkaajat eivät ymmärtäneet huumoriamme. Aikansa keskinäistä piikittelyämme kuunneltuaan ryhmän vetäjä kysäisikin, että mistä me oikein tunnemme toisemme. Porukkamme koostui entisistä opiskelukavereista, ja itse asiassa vuosien tauon jälkeen olimme yhdessä.
Wanhan ajan jumalanpalveluksen jälkeen nautimme kirkkokaffeet ennen paluusoutua auringon paahteessa. Aurinkorasva esti ihon palamisen, kämmenet sen sijaan hiukan hiertyivät soutamisesta. Kokemus oli ikimuistoinen ja ainutkertainen.
Maarit Lehto-Alatalo
Tulitikkuja lainaamassa
2000-luvun alkupuolella saimme kahden kaverini kanssa idean lähteä ex tempore yön yli -mökkireissulle. Isäni mökki sijaitsi vain puolen tunnin ajomatkan päässä, joten perillä olimme nopeasti.
Olimme istuneet iltaa ja grillanneet, kun tuli aika lämmittää sauna. Tässä vaiheessa huomasimme, että viimeinen tulitikku oli tullut käytetyksi grilliin. Muutaman oluen olimme kukin nauttineet, mutta juovuksissa emme missään tapauksessa olleet.
Elokuinen lämmin ilta oli jo pimentynyt. Huomasimme, että kolmen mökkinaapurin takaa siinsi valo. Niinpä läksimme veneellä liikkeelle.
Puolivälissä lyhyttä venematkaa huomasimme, että vene ui kovin syvällä. Välipohjaan oli ilmeisesti päässyt vettä. Pääsimme aina kohdelaiturin edustalle, jossa vene lopulta upposi.
Kaverini olivat jo kömpineet märkinä laiturille, mutta allekirjoittanut seisoi isoisoisän tuohilakki päässä kaulaa myöten vedessä.
– Mitä miehiä, millä asialla, kuului laiturilta ei-niin-tutun mökkinaapurin ärähdys.
– Tulitikkuja lainaamassa, sopersin vastaukseksi.
Selityksen jälkeen tilanteesta selvittiin naurulla. Myös venettä saimme entrattua sen verran, että pääsimme takaisin kotirantaan.
Askillinen tulitikkuja saatiin matkaan, kiitos ystävällisen naapurin. Isoisoisän tuohihattu säilyi sekin kuivana ja on edelleen tallessa.
Jukka Huikko
Credits:
Niina Kivioja